Puhe on tietenkin Koben härästä. Koben härkänä on tunnettu härän kasvatusmenetelmä, jossa härälle saatetaan juottaa sakea, olutta tai punaviiniä ja sen lihaksia hierotaan päivittäin niiden pehmenemiseksi. Jo Top Chefissä valmistettua jenkkiläistä versiota oli pakko päästä kokeilemaan paikan päällä, kun siihen kerta oli mahdollisuus. Lonely Planetista bongasimme vinkin paikasta tarkemmin Shin-Koben aseman vieressä olevan Crowne Plazan alapuolella olevan avenuen kolmannesta kerroksesta löytyvä Wakkoku-ravintola. Jo ulkopäin erittäin tasokkaan vaikutelman antama ravintola pelotti ensiksi Liisua ja epäröimme hetken ulkopuolella ennenkuin sain vakuuteltua, että kokemus olisi sen arvoista. Olimme tulleet Himejistä Kobeen vain tämän takia. Sisälle päästyämme meidät ohjattiinkin japanilaiseen tuttuun tyyliin samantien pöytäämme. Ravintolassa sisällä soi hillitty ja rauhallinen musiikki, valaistus oli melko tumma kuten pöydätkin. Pöytä oli oikeastaan tiski, josta puolet oli kuumaa mustaa kiiltelevää levyä. Saimme ruokalistat jota tutkailla. Liisu otti lounaan, joka koostui alkuruuasta, salaatista, riisistä, 150g pihvistä, vihanneksista ja jälkiruuasta. Annokseen kuului tietysti myös vihreä tee, kahvi ja  kokoajan täytetty raikas vesilasi. Annos maksoi n. 5000 jeniä. Itse otin 220g pihvin, johon ei kuulunut jälkiruokaa, mutta muuten melko lailla samat kuin Liisulla. Minun annokseni oli n. 9500  jeniä. Tilauksen otti vastaan henkilökohtainen kokkimme, joka oli levyn edessä meitä vastapäätä. Samantien hän rupesi paahtamaan valkosipuleita kokoajan hääräävällä tarkkuudella. Meille tuotiin essut ja alkupalat. Liisu sai jotain keltaista keittoa, joka oli herkullinen, vaikka emme tietäneet mitä se tarkalleen oli. Itse sain hyytelöpalasen, jossa oli lohta ja mätiä. En olisi uskonut pitäväni siitä niin paljon kuin pidin.

Alkupalan puolivälissä kokkimme, keski-iän ylittänyt perinteinen japanilaiskokin tyylinen herrasmies, tuli esittelemään meille pihvimme. Liha oli äärimmäisen hyvin marmoroitunutta kuten wikipediassa. Malttamattomina kuten lapset joulupöydässä nyökkäsimme innosta pursuen, jolloin kokki rupesi valmistelemaan lautasta johon pihvit nostettaisiin. Hän laittoi suolaa, pippuria, sinappia ja paistamansa valkosipulit levyllä kuumenneelle paksulle lautaselle. Kun liha oli saanut olla hetken hengittämässä kokki ryhtyi tarmokkaasti viipaloimaan sitä äärimmäisen terävällä veitsellä ja metallilastalla aina siirrellen. Itse lihan leikkuu palasiin ja rasvaosien erottelu oli taidetta. Metalliset työvälineet kalisivat ja liha pyöri sen leikkautuessa tarkasti valittuihin palasiin. Silmämme kiiluivat luultavasti kissan lailla katsellessamme haltioituneina kuinka ruokaamme valmisteltiin. Samalla tarjoilijat hääräilivät ja toivat raikkaan salaatin jota ryhdyimme samantien odotuksesta nautiskelemaan.

Olimme molemmat tilanneet pihvit mediumina joten ohueksi leikatut palaset kypsyivät vauhdilla. Kokki paistoi niitä vain muutaman kerrallaan sitä mukaa kun söimme. Kun ensimmäiset palaset oli aseteltu lautasella emme uskaltaneet ottaa ennenkuin kokki meitä kehotti ja silloinkin minulle tuli sellainen olo, että saanko, siis oikeasti? Hän katseli odottavana mikä olisi reaktiomme. Vaikka ruokavälineenä olivat tikut, himo ohjasi kättä puristamaan tikut lihapalasen ympärille ja pitämään otteen vakaana suuhun asti. Laskin palasen suuhun ja silloin hyökyaalto ratsasti lävitseni. Pihvin palanen, jossa oli ruskeat paistojäljet ja punainen keskeltä oli niin murea, että se suli suussani hampaiden vain koskettaessa sitä. Olin laittanut päälle valkosipulin rinkulan, jota pihvi ei olisi edes tarvinnut loistaakseen, mutta joka korosti makunautintoa jollaista en ole aikaisemmin kokenut. Pystyin vastaamaan kokin katseeseen rehellisellä ilmeellä, joka ylitti kielimuurit ja kulttuurien rajat. Kokki hymyili takaisin ja jatkoi uurastusta annoksen parissa hiki hatussa. Hänellä oli siellä myös kohta jo vihanneksia, kuten porkkanaa, virheätä paprikaa, munakoisoa ja monia muita joita en tuntenut, joita hän siirteli samalla tehokkuudella. Sitä mukaa kun saimme tyhjennettyä annoksiamme, hän paisteli uutta. En saanut grillattua tofua tikuillani, jolloin hän nosti sen hymyillen lautaselleni. Olo oli niin huumantunut, että hetkeäkään epäröimättä  söimme myös kokin erikseen leikkaamat ja paistamat rasvaosat. Nekään eivät todellakaan olleet kuin kuvittelisi löllyjä ihrapaloja, vaan pehmeitä ja  rapeita herkkuja. Kokki hymyili hyväksyvästi Liisunkin syödessä rasvapalat.

Vaikka söimme niin nopeasti kuin tikkumme meitä annosteli, tuntui että jostain tuli kokoajan uutta ruokaa. Täyttymisen tunne oli kokonaisvaltaista, eikä se estänyt meitä ahmimasta jokaista viimeistäkin murusta mitä eteemme tuotiin. Vihreä teekin sai meidät vihdoin vakuuttumaan erinomaisuudestaan. Aikaisemmin matkamme aikana olemme sitä monta kertaa yrittäneet ja aina se on vahvuudellaan luotaan pois työntänyt. Vaan nyt se oli juuri sellaista kuin oletinkin sen olevan: raikasta ja vihreää.

Valitettavasti vihdoin olimme ahmineet, kuitenkin maltillisesti tikkujen ansiosta, kaiken pääruuan, jolloin kokkimme kiitti meitä Domo arigato gosaimasta, johon vastasimme samoin ja syvästi kumartamalla sanoin kokille sen olleen paras ateria elämässäni, mitä se totisesti oli. Sen kunniaksi join minulle tuodun mustan kahvin, ihan vaan poikkeuksena hienolle aterialle. Liisu sai vielä minttusitruunasorbetin, joka oli niin erinomaista, että lusikka vain sujahti Liisun ottaessa siitä palasia. Istuimme kotvan aterian jälkeen juoden vielä hieman vettä ja nauttien olostamme. Laskun maksettuamme kassalle kokki itse tuli avaamaan meille ravintolan lasioven ja vielä kiittämään ja kumartamaan. Olimme otettuja. Ravintola ei ollut ainoastaan tarjonnut meille mahtavinta ruokaa, vaan se oli tarjoillut meille erityisen hetken, josta ammentaa muistoja läpi elämän. Tämä kokemus jää mieliimme ja makuhermoillemme ihastuttamaan meitä ainakun siihen muistoissamme palaamme.

 Tässä ote vanhasta englantilaisesta runosta, jossa tummenetut kohdat muutettu tämän asiayhteyden mukaiseksi. Tavoittakoon se edes murusen ylistyksen tunteesta, jota ruokailu meissä kirvoitti.

When the numerous distempers to which all flesh is heir
Torment us till our very souls are reeking with despair;
When that monster fiend, Dyspepsy, rears its spectral hydra head,
Filling bon vivants and epicures with certain nameless dread;
When any ill of body or intellect abounds,
Be it sickness known to Galen or disease unknown to Lowndes, –
In such a dire emergency it is my firm belief
That there is no diet quite so good as rare Kobe beef.

And even when the body’s in the very prime of health,
When sweet contentment spreads upon the cheeks her rosy wealth,
And when a man devours three meals per day and pines for more,
And growls because instead of three square meals there are not four, –
Well, even then, though cake and pie do service on the side,
And coffee is a luxury that may not be denied,
Still of the many viands there is one that’s hailed as chief,
And that, as you are well aware, is rare Kobe beef.

Served on a platter that is hot, and carved with thin, keen knife,
How does the savory viand enhance the worth of life!
Give me no thin and shadowy slice, but a thick and steaming slab, –
Who would not choose a generous hunk to a bloodless little dab?
Upon a nice hot plate how does the juicy morceau steam,
A symphony in scarlet or a red incarnate dream!
Take from me eyes and ears and all, O Time, thou ruthless thief!
Except these teeth wherewith to deal with rare Kobe beef.

- Eugene Field 1924, bolded parts changed

“Keep on rocking me baby!”

Kiddylandin vieressa oli aivan ihania Aasialaisia kasitoita pilkkahintaan myyva oriental Bazaar, mista kanssa tarttui mukaan kauniita esineita kotiin tuomisiksi, kunhan vaan saataisi ne ehjana Suomeen.

Harajukun vieressa oli myos todella kaunis iiris puutarha, jossa Iiriksia kukki valtavana jokimaisena muodostelmana kauniin puiston keskiosassa.

Naita katsellessa tuli tietysti mieleen mitenkohan se oma piha jakselee? Iska oothan muistanut kastella kunnolla? Ulko-oven vieressahan on kanssa kukkia, joilla saattaa olla jano ja takapihan aidoissa olevat　ruukut kuivuu tosi nopeesti paahteessa.  Syokaa salaattia, jos ne on jo ihan valtavia Terveisia kaikille!

- Akihabaran elektroniikkahelvetti oli hienoinen pettymys. Olihan siellA hirveesti
valoja ja liikkeitA, mutta tuotteet olivat melko peruskauraa. Ehkemme kAyneet tarpeeksi
monessa liikkeessA, mutta 1.5h seikkailun saldoksi jAi vain muutama tuote. Ei lOytynyt
usb-hierovaa kAttA esimerkiksi
- liikemiesten henki haisee tosi kuivalle, usein junasta noustessa kunnon lOyhkAys saa virkeille
- ihmiset polkevat pyOrillaan penkki ihan alhaalla ja jalat koukussa, varsinkin Osakassa,
missA pyOrailijOita oli runsaasti. Mahtaa olla hapokasta jaloille.
- Imperial Palaceen ei oikeesti pAAse sisAAn, vaikka kuinka surkeana sateessa yrittAisi
- sAAt ovat olleet eilista lukuunottamatta loistavia, n. 28-astetta puolipilvistA. TAnAAn
on tAysin aurinkoista joten lAhdemme kohta
- kaikki vihreA on mitA todennAkOisimmin sitA levAA. SOin vihreAn karkin, joka maistui levAlle
ja oli siis aikamoinen yllAtys
- roskiksia ei ole oikeastaan muualla kuin automaattien vieressA, mutta silti roskia ei nAy missAAn
- kaupoista ei lOydy karkkia, ainoastaan erilaisia kakkuja
- kaikissa leivissA on kananmunaa, friikit
- baseballia tulee illalla kuudelta kanavalta samaan aikaan. Junalla matkustaessa nAkee
myos todella usein isoja vihreitA kehikoita baseballia varten.
- animea ei tule ollenkaan telkkarista, eikA oikein mitAAn hassuja ohjelmiakaan. Osakassa
tuli vielA vAhemman kuin Tokiossa. Emme ole tosin katsoneet kuin illalla ennen nukkumaanmenoa
kuin hetken, mutta ainoa hauska on vasta ollut ohjelma, jossa nuorten miesten kanssa
kylpyyn tulivat ilmeisesti heidAn AitinsA.

Saavuttuamme Osakaan saimme heti tutustua paikalliseen tehokkuuteen. Ihmiset
ahtautuivat tottuneesti pieneen junaan, joka siirsi meidät tuloportilta terminaaliin.
Ahdasta ei tuntunut olevan, vaan oli ihan oma harmoninen tila, jossa olla ja hikoilla, vaikka
juna olikin täynnä. Terminaalissa pääsimme kunnon kiemurtelevaan jonoon tarkastusta varten.
Ei taideta mennä Disneylandiin, jos jonot ovat tälläisia. Tarkastus oli kuin kuvaus
tehokkuudesta. Virkailija mies ohjasi minut yhteen noin kolmestakymmenestä palvelupisteestä.
Samalla hän pyysi täyttämään lomakkeeseen mihin hotelliin majoitumme. Tarkkaavaista.
Palvelupisteessä naisvirkailijalla oli hengityssuojain, joka laitetaan naamalle silloin, kun
naamion kantajalla itsellään on flunssa, ei siis saasteiden tai muun vuoksi. Pisteessä
samalla kun virkailija tarkisti passiani ja lentokoneessa täytettyä lomaketta, kone
otti minusta valokuvan ja sormenjäljet. Lisää tarkkaivaisuutta. Tokio-passissa kyllä muistaakseni
lukee, että tietyt turvatoimet ovat lähinnä vieralijen turvaksi, kuten hotellien maininta.
No oli miten oli, terminaalista löysimme helposti JR:n toimipisteeseen, josta pystyimme
vaihtamaan Japan Rail Passien Exchange Orderit itse kortteihin. Virkailija myös omatoimisesti
kysyi meiltä hotelliamme ja neuvoi millä junalla pääsisimme sinne.
Junassa rupesi Japanikin jo näyttäytymään meille ensimmäistä kertaa kunnolla.
Ensi vaikutelma oli, että maa on tosi tiuhaan rakennettua. Omakotitaloja oli junien
varsille runsaasti, mutta ne olivat niin tiuhaan rakennettuja, että ne oisivat hyvin
voineet olla vaikka paritaloja. Vaikka niissä olivat vaikka kuinka pienet puutarhat, oli
ne yleensä täyteen istutettaja ja yleensä jopa puita. Puut olivat leikattu mitä erikoisimmilla
tavoilla, vähän kuten pilvet kuin Mario peleistä.
Pilvenpiirtäjiäkin rupesi ilmaantumaan ja ne olivat suurin osa erilaisia. Ei ainoastaan
suoria neliön muotoisia vaan mitä erilaisimpia pyöreitä tai erikoisen rakennelman omaavia.
Osakan keskusta Umedasta suunnistimme paikallisten opastuksella hoteellimme Montereyhin, joka
ei aivan ollut meidän tyylisemme. Se oli hieno melkein eurooppalaistyylinen.
Hotellihuoneessa vaikeuksia tuotti miten saada valot päälle. Ratkaisuna olikin laittaa
avaimet telineeseen seinällä, jolloin valot syttyivät.
Vatsapörinöistä kärsivänä ryntäsin ensimmäisenä vessaan, joka olikin hilpeä yllätys. Vessa
oli Madventuresista tuttu automaattinen vessa. Se huuhtoi aina välillä automaattisesta ja
se myös lämmitti penkin. Lopetus oli tyylikäs, kun vessa pesi itsestään suihkulla.
Vessan jälkeen maistuikin kylpy, jonka jälkeen kävimme vielä kiertelemässä hieman Osakaa.
Kävimme syömässä jossain ravintolassa, jonka henkilökunta ei osannut sanaakaan englantia.
Osoittamalla ruokaa ikkunasta ja hymyilemällä homma toimi. Tikutkin rupesit tikittämään
riisiä ja pekonia tottuneesti jo muutaman hikoilevan yrityksen jälkeen.
Suunnistimme takaisin hotellille, jossa uni jo maistuikin pienen telkkarinkatselun jälkeen.
Tulikin hieman nukuttua, noin 14 tuntia yhteenmenoon. No väsymys oli nyt vain menneisyyttä
ja jaksoikin uuteen päivään hienosti. Tänään kävimme Osakan linnassa, josta Liisu kirjoitti
hieman enemmän. Huomenna suunnistamme Tokioon, joten seuraava raportti saadaan kirjoitettua, kunhan
sieltä nettikahvila löytyy.

Lähdimme perjantaina kolmen maissa kaupungille.
Kävimme täydentämässä matkatavaroitamme ostamalla muutamia
välttämättömyyksiä kuten partavaahtoa, hammasharjaa/tahnaa ja kalsareita.
Rautatientorilta bussi vei suoraan Helsinki-Vantaalle, jossa
tarkastukset sujuivat kivuitta. Lähtöselvitykseenkään ei tarvinnut jonottaa,
koska kentällä oli hienot automaatit, mistä pystyi passillaan ottamaan suoraan
lippunsa.
Oikeastaan ainoa harmillinen asia kentällä oli, että saamiamme
shekkilahjoja ei voinut vaihtaa käteiseksi viikonloppuna, koska varmennuspalvelu ei ole
viikonloppuisin käytössä. No oli meillä silti satoja tuhansia jenejä, kun vaihdoimme nostamamme
eurot Nordean vaihtopisteessä kurssilla 160jeniä per euro. Osakassa olisi saanut vaihtaa
161 jeniä per euro, joten emme kärsineet mainittavia vahinkoja ennakoimalla.
Porttimme 31 ulkopuolella paljastui, ettei lentomme ollutkaan suomalaisten
lomalento, vaan ilmeisesti japanilaisten välilento. Olisikohan kolme muuta
suomalaista ollut lisäksemme, ja muuten kone täynnä japanilaisia. Heti ensikosketus vieraaseen
kulttuuriin!
Lento lähti noin puoli tuntia myöhässä mikä ei helpottanut hieman hermostunutta mieltä.
Edellisestä lennosta, kun on tovi. Olisikohan edellinen lento ollut n.13 vuotta sitten
Islantiin, jolloin Icelandic Air tukholmasta Islantiin ei hoitanut hommia kovin mallikkaasti.
Korvat olivat laskun jälkeen kivuliaasti lukossa monta tuntia lennon jälkeen.
Helpotuksekseni nousu sujui varsin mallikelpoisesti kuuntelemalla korvalapuista japanilaista poppia ja jauhamalla
kuutta purkkaa. Ei mennyt korvat lukkoon eikä edes tuntunut vatsanpohjassa.
Ruoka tarjoiltiinkin melkein heti nousun jälkeen, Chicken teryakia. Menetteli.
Ruuan jälkeen tosin piti mennä vessaan, joka olikin kokoajan parin henkilön jonottama.
Siinä minun jälkeen oli pari nuorta japanilaistyttöä jonottomassa samaan vessaan, joten
en kehdannut käydä kunnon visiitillä. Tästä ujostelusta sain kärsiä loppulennon kauheilla
vatsakrampeilla ja pörinöillä, kun ilma yritti ulos.
Lentokone lensi parhaimmillaan karvan alle 12000 metrissä ja lämpötila koneen ulkopuolella
oli -56 astetta. Gps lcd-telkkareissa näytti leffojen välissä, kun lensimme esim. Uralin yli.
Paikkamme oli käytävällä, joten harmikseni on paljastettava, että kuvia pilvistä allamme, ei
tihku, ainakaan lähdöstä.
En saanut unta vatsapörineiden vuoksi, joten tuskallisten 9.5 tunnin päästä saavuimme vihdoin
sumuiselle Osaka Kansain saarilentokentälle.

Pieniä eroja paikallisessa ruokakulttuurissa tuntuu olevan eurooppalaiseen verrattuna: aamulla huomasin jääkahvin tosiaan tarkottavan mustaa kahvia jäillä ja kantapään kautta opin myös ettei vihreä jäätelö aina ole päärynää. No, tulipahan se merileväkin maistettua, tosin odotin, että ensimmäinen makukokemus siitä olisi ollut sushi.

Huomenna siirrytäänkin jo Tokioon, jos kimi sitä ennen ehtii irrottautua koneesta