Japaniassa

Nyt vaieta ei, antaa ylistysten nousta korkeuksiin spontaanisti hymyillessä kaareutuvien suupielten muodossa. Ihmiset saakoon ihmetellä lapsekkaasti hykerteleviä hieman myös auringosta hehkuvia suomalaisturisteja. Saimme nimittäin onneksemme maistaa palan täydellisyyttä. Olemme itse nyt samalla jotenkin täydempiä kokonaisuuksia. 

Puhe on tietenkin Koben härästä. Koben härkänä on tunnettu härän kasvatusmenetelmä, jossa härälle saatetaan juottaa sakea, olutta tai punaviiniä ja sen lihaksia hierotaan päivittäin niiden pehmenemiseksi. Jo Top Chefissä valmistettua jenkkiläistä versiota oli pakko päästä kokeilemaan paikan päällä, kun siihen kerta oli mahdollisuus. Lonely Planetista bongasimme vinkin paikasta tarkemmin Shin-Koben aseman vieressä olevan Crowne Plazan alapuolella olevan avenuen kolmannesta kerroksesta löytyvä Wakkoku-ravintola. Jo ulkopäin erittäin tasokkaan vaikutelman antama ravintola pelotti ensiksi Liisua ja epäröimme hetken ulkopuolella ennenkuin sain vakuuteltua, että kokemus olisi sen arvoista. Olimme tulleet Himejistä Kobeen vain tämän takia. Sisälle päästyämme meidät ohjattiinkin japanilaiseen tuttuun tyyliin samantien pöytäämme. Ravintolassa sisällä soi hillitty ja rauhallinen musiikki, valaistus oli melko tumma kuten pöydätkin. Pöytä oli oikeastaan tiski, josta puolet oli kuumaa mustaa kiiltelevää levyä. Saimme ruokalistat jota tutkailla. Liisu otti lounaan, joka koostui alkuruuasta, salaatista, riisistä, 150g pihvistä, vihanneksista ja jälkiruuasta. Annokseen kuului tietysti myös vihreä tee, kahvi ja  kokoajan täytetty raikas vesilasi. Annos maksoi n. 5000 jeniä. Itse otin 220g pihvin, johon ei kuulunut jälkiruokaa, mutta muuten melko lailla samat kuin Liisulla. Minun annokseni oli n. 9500  jeniä. Tilauksen otti vastaan henkilökohtainen kokkimme, joka oli levyn edessä meitä vastapäätä. Samantien hän rupesi paahtamaan valkosipuleita kokoajan hääräävällä tarkkuudella. Meille tuotiin essut ja alkupalat. Liisu sai jotain keltaista keittoa, joka oli herkullinen, vaikka emme tietäneet mitä se tarkalleen oli. Itse sain hyytelöpalasen, jossa oli lohta ja mätiä. En olisi uskonut pitäväni siitä niin paljon kuin pidin.

Alkupalan puolivälissä kokkimme, keski-iän ylittänyt perinteinen japanilaiskokin tyylinen herrasmies, tuli esittelemään meille pihvimme. Liha oli äärimmäisen hyvin marmoroitunutta kuten wikipediassa. Malttamattomina kuten lapset joulupöydässä nyökkäsimme innosta pursuen, jolloin kokki rupesi valmistelemaan lautasta johon pihvit nostettaisiin. Hän laittoi suolaa, pippuria, sinappia ja paistamansa valkosipulit levyllä kuumenneelle paksulle lautaselle. Kun liha oli saanut olla hetken hengittämässä kokki ryhtyi tarmokkaasti viipaloimaan sitä äärimmäisen terävällä veitsellä ja metallilastalla aina siirrellen. Itse lihan leikkuu palasiin ja rasvaosien erottelu oli taidetta. Metalliset työvälineet kalisivat ja liha pyöri sen leikkautuessa tarkasti valittuihin palasiin. Silmämme kiiluivat luultavasti kissan lailla katsellessamme haltioituneina kuinka ruokaamme valmisteltiin. Samalla tarjoilijat hääräilivät ja toivat raikkaan salaatin jota ryhdyimme samantien odotuksesta nautiskelemaan.

Olimme molemmat tilanneet pihvit mediumina joten ohueksi leikatut palaset kypsyivät vauhdilla. Kokki paistoi niitä vain muutaman kerrallaan sitä mukaa kun söimme. Kun ensimmäiset palaset oli aseteltu lautasella emme uskaltaneet ottaa ennenkuin kokki meitä kehotti ja silloinkin minulle tuli sellainen olo, että saanko, siis oikeasti? Hän katseli odottavana mikä olisi reaktiomme. Vaikka ruokavälineenä olivat tikut, himo ohjasi kättä puristamaan tikut lihapalasen ympärille ja pitämään otteen vakaana suuhun asti. Laskin palasen suuhun ja silloin hyökyaalto ratsasti lävitseni. Pihvin palanen, jossa oli ruskeat paistojäljet ja punainen keskeltä oli niin murea, että se suli suussani hampaiden vain koskettaessa sitä. Olin laittanut päälle valkosipulin rinkulan, jota pihvi ei olisi edes tarvinnut loistaakseen, mutta joka korosti makunautintoa jollaista en ole aikaisemmin kokenut. Pystyin vastaamaan kokin katseeseen rehellisellä ilmeellä, joka ylitti kielimuurit ja kulttuurien rajat. Kokki hymyili takaisin ja jatkoi uurastusta annoksen parissa hiki hatussa. Hänellä oli siellä myös kohta jo vihanneksia, kuten porkkanaa, virheätä paprikaa, munakoisoa ja monia muita joita en tuntenut, joita hän siirteli samalla tehokkuudella. Sitä mukaa kun saimme tyhjennettyä annoksiamme, hän paisteli uutta. En saanut grillattua tofua tikuillani, jolloin hän nosti sen hymyillen lautaselleni. Olo oli niin huumantunut, että hetkeäkään epäröimättä  söimme myös kokin erikseen leikkaamat ja paistamat rasvaosat. Nekään eivät todellakaan olleet kuin kuvittelisi löllyjä ihrapaloja, vaan pehmeitä ja  rapeita herkkuja. Kokki hymyili hyväksyvästi Liisunkin syödessä rasvapalat.

Vaikka söimme niin nopeasti kuin tikkumme meitä annosteli, tuntui että jostain tuli kokoajan uutta ruokaa. Täyttymisen tunne oli kokonaisvaltaista, eikä se estänyt meitä ahmimasta jokaista viimeistäkin murusta mitä eteemme tuotiin. Vihreä teekin sai meidät vihdoin vakuuttumaan erinomaisuudestaan. Aikaisemmin matkamme aikana olemme sitä monta kertaa yrittäneet ja aina se on vahvuudellaan luotaan pois työntänyt. Vaan nyt se oli juuri sellaista kuin oletinkin sen olevan: raikasta ja vihreää.

Valitettavasti vihdoin olimme ahmineet, kuitenkin maltillisesti tikkujen ansiosta, kaiken pääruuan, jolloin kokkimme kiitti meitä Domo arigato gosaimasta, johon vastasimme samoin ja syvästi kumartamalla sanoin kokille sen olleen paras ateria elämässäni, mitä se totisesti oli. Sen kunniaksi join minulle tuodun mustan kahvin, ihan vaan poikkeuksena hienolle aterialle. Liisu sai vielä minttusitruunasorbetin, joka oli niin erinomaista, että lusikka vain sujahti Liisun ottaessa siitä palasia. Istuimme kotvan aterian jälkeen juoden vielä hieman vettä ja nauttien olostamme. Laskun maksettuamme kassalle kokki itse tuli avaamaan meille ravintolan lasioven ja vielä kiittämään ja kumartamaan. Olimme otettuja. Ravintola ei ollut ainoastaan tarjonnut meille mahtavinta ruokaa, vaan se oli tarjoillut meille erityisen hetken, josta ammentaa muistoja läpi elämän. Tämä kokemus jää mieliimme ja makuhermoillemme ihastuttamaan meitä ainakun siihen muistoissamme palaamme.

 Tässä ote vanhasta englantilaisesta runosta, jossa tummenetut kohdat muutettu tämän asiayhteyden mukaiseksi. Tavoittakoon se edes murusen ylistyksen tunteesta, jota ruokailu meissä kirvoitti.

When the numerous distempers to which all flesh is heir
Torment us till our very souls are reeking with despair;
When that monster fiend, Dyspepsy, rears its spectral hydra head,
Filling bon vivants and epicures with certain nameless dread;
When any ill of body or intellect abounds,
Be it sickness known to Galen or disease unknown to Lowndes, –
In such a dire emergency it is my firm belief
That there is no diet quite so good as rare Kobe beef.

And even when the body’s in the very prime of health,
When sweet contentment spreads upon the cheeks her rosy wealth,
And when a man devours three meals per day and pines for more,
And growls because instead of three square meals there are not four, –
Well, even then, though cake and pie do service on the side,
And coffee is a luxury that may not be denied,
Still of the many viands there is one that’s hailed as chief,
And that, as you are well aware, is rare Kobe beef.

Served on a platter that is hot, and carved with thin, keen knife,
How does the savory viand enhance the worth of life!
Give me no thin and shadowy slice, but a thick and steaming slab, –
Who would not choose a generous hunk to a bloodless little dab?
Upon a nice hot plate how does the juicy morceau steam,
A symphony in scarlet or a red incarnate dream!
Take from me eyes and ears and all, O Time, thou ruthless thief!
Except these teeth wherewith to deal with rare Kobe beef.

- Eugene Field 1924, bolded parts changed

Avainsanat: Kobe // 1 Kommentti »